Kautta historian ihmisyhteisöjen jäsenet ovat kulkeneet paljain jaloin, ja näissä yhteisöissä jalkaterien epämuodostumia ja kipuja näyttää esiintyneen vähän. Paljaalla jalalla näyttää olleen vain vähän ongelmia. Alun perin kengät valmistettiin jalkaterän muotoisiksi, ja ne olivat sandaaleja. Ajan myötä kengistä tuli koriste-esineitä sekä aseman ja turhamaisuuden symboleja. Kengän muodon muuttuessa niistä tuli jalkaterää muovaavia voimia ja kivun lähde. (Rudicel 1994).

Kengillä liikkuvissa yhteiskunnissa näkyvästi virheellinen kävely voidaan usein korjata ja saada normaaliksi, mutta siitä ei voi koskaan tehdä luonnollista niin kauan kuin käytössä ovat tavanomaiset kengät. Tämä on biomekaanisesti mahdotonta, koska kengät pakottavat muuttamaan jalkaterän luonnollista asentoa, ryhtiä, kehon linjausta, tasapainoa, kehon mekaniikkaa ja painon jakautumista. (Rossi 2001).

Jalkapohjan iho kestää hankauksen aiheuttamia tulehdusvaikutuksia paremmin kuin muiden kehonosien iho. Reiden karvaiseen ihoon verrattuna jalkapohjan iho vaati kipukynnyksen saavuttamiseksi noin 600 prosenttia suuremman hankaavan kuormituksen. Johtopäätöksemme on, että paljain jaloin jalkapohjan iho suojautuu hankaavammoilta tehokkaasti aistipalautteen avulla. Tämä tieto yhdessä aiempien raporttien kanssa viittaa siihen, että normaalisti kenkiä käyttävien henkilöiden paljain jaloin liikkumiseen liittyvän loukkaantumisen riskin pitäisi olla pieni. (Robbins ym. 1993).

Paljain jaloin liikkumista tarkastelevien tutkimusten tulokset ovat johdonmukaisesti osoittaneet, että paljaalle ihmisen jalkaterälle ovat ominaisia erinomainen liikkuvuus, erityisesti päkiän alueella, jalkapohjan ihon paksuuntuminen jopa yhden senttimetrin paksuiseksi, varvasluiden parempi linjautuminen jalkapöydän luiden kanssa, mikä saa varpaat leviämään, jalkaterän epämuodostumien puuttuminen sekä jalkaholvien joustavuus kuormituksen aikana. Havainnot maista, joissa paljain jaloin liikkuminen on tavallista, osoittavat, että jalkapohjan iho vahvistuu ajan myötä ja mahdollistaa erittäin pitkäkestoisen paljain jaloin liikkumisen suurella keskinopeudella ilman merkkejä jalkapohjan ihon vaurioitumisesta tai muista alaraajavammoista. (Robbins ym. 1993).

Jalkaterän biomekaniikan muutokset

Paljain jaloin juoksemisen tukivaiheen biomekaniikan analyysi paljastaa useita eroja kenkien kanssa juoksemiseen verrattuna. Kun kengillä juoksevan nilkka on koukistuneena ylöspäin, paljain jaloin juoksevan nilkka on kantapään osuessa maahan ojentuneena alaspäin, jolloin jalkaterä on vaakasuoremmassa asennossa. Vaakasuorempaan jalkaterään kohdistuu vähemmän leikkaavia voimia kantapäässä. Lisäksi kantapäähän kohdistuva enimmäispaine vähenee, kun jalkaterä on kosketushetkellä vaakasuorempi. Tässä vaiheessa paljain jaloin juoksevan sääri on suuremman polvikulman ansiosta pystymmässä asennossa. Sekä nilkan suurempi ojentuminen alaspäin että polven suurempi koukistuminen tapahtuvat ennen maakosketusta, mikä viittaa ”aktiivisesti aikaansaatuun sopeutumisstrategiaan paljain jaloin juoksemiseen”. (De Wit ym. 2000).

Tämän ensimmäisen maakosketusvaiheen aikana paljaan jalkaterän karvattoman ihon aistipalaute lisää jalkaterän joustavuutta. Tämä joustavuus auttaa jalkaterää mukautumaan epätasaiseen maastoon ja toimimaan iskunvaimentimena. Suuri osa tämän vaiheen iskunvaimennuksesta tapahtuu luonnollisen pronaation ja siihen liittyvän sisemmän pitkittäisholvin alaspäin painumisen kautta. Kengillä liikuttaessa tämä vaimennus vähenee huomattavasti tai häviää jopa kokonaan. Kengän eristävä pohja heikentää aistipalautetta merkittävästi. Tuloksena on jäykempi jalkaterä, joka ei pysty painamaan sisempää pitkittäisholvia alaspäin ja jonka kyky vaimentaa iskuja heikkenee. Useimpiin kenkiin rakennetut holvituet vähentävät entisestään holvin joustavuutta. (Robbins ja Hanna 1987).

Keskituen vaiheessa maareaktiovoima on suurimmillaan. Eräässä tutkimuksessa paljain jaloin juoksemisen iskuhuipun havaittiin olevan 14 prosenttia matalampi kuin kengillä juostessa. Tämä vähennys saattaa johtua siitä, että sekä iskuhuippu että keskitukivaiheen päättyminen tapahtuvat paljain jaloin juoksevalla huomattavasti aikaisemmin. Keskitukivaiheen päättymiseen kuluvan ajan prosentuaalinen ero on suoraan verrannollinen juoksijan nopeuteen: tutkimuksessa paljain jaloin 3,5 m/s:n nopeudella juosseet saavuttivat keskitukivaiheen lopun keskimäärin 17 prosenttia aikaisemmin kuin kengillä juosseet; nopeudella 4,5 m/s ero kasvoi 22 prosenttiin ja nopeudella 5,5 m/s 24 prosenttiin.3 Paljain jaloin juoksevan nopeampi siirtyminen keskitukivaiheen loppuun tarjoaa myös sen hyödyn, että siihen liittyvä pronaation nopea vaihe on yhdistetty pienempään rasitusvammojen riskiin. (Kersting ym. 1999, Hrlejac ym. 2000).

Jalkineet muuttavat ponnistusvaiheen ominaisuuksia myös muilla tavoin. Useat näistä muutoksista liittyvät edellä mainittuun kengän kohotettuun kantaan. Kannan korotuksen yhtenä seurauksena ovat lyhentyneet akillesjänne ja pohjelihakset. Kun nämä lihakset lyhenevät, ne eivät vedä kantapään takaosaa asianmukaisesti, mikä lisää jalkaholvin madaltumista. Pronaatio tapahtuu silloin, kun jalkaterän pitäisi olla neutraalissa asennossa. Kohotetun kannan luonnottoman asennon vuoksi myös joidenkin varpaisiin kiinnittyvien jänteiden toiminta häiriintyy. Nämä säärestä alkunsa saavat jänteet kiertävät nilkkaluiden ympäri kantapään yläpuolella ja painavat varpaat maata vasten, kun keho ponnistusvaiheessa siirtyy niiden yli. Kohotettu kanta johtaa näiden jänteiden vetovoimien epätasapainoon ja häiritsee siten tehokasta ponnistusta. (McClanahan 2003).

Kohotetun kannan ehkä merkittävin haittavaikutus on akillesjänteen ja säären takaosan lihasten tahdosta riippumattoman venytysheijasteen menettäminen. Tämä venytysheijaste auttaa päkiää ponnistuksessa, mutta se voi aktivoitua vain, jos kanta pääsee lähelle maata. Useimpien saatavilla olevien jalkineiden, myös urheilukenkien, kohotetut kannat estävät tämän venytysheijasteen. Seurauksena on ponnistusvoiman menetys. Juoksijan keho joutuu kompensoimaan sivuun jääneiden akillesjänteen ja pohjelihasten toimintaa lainaamalla voimaa muualta – polvista, reisistä, lonkista ja keskivartalosta. Jalkaterapeutti William A. Rossin mukaan ”MIKÄ TAHANSA kohotetulla kannalla varustettu kenkä, jopa yhden tuuman korkuisella kannalla, asettaa jalkaterän automaattisesti toiminnallisesti epäedulliseen asemaan.” (Rossi 2001).

Aistipalaute

Yksi mahdollinen syy paljain jaloin juoksevien vähäisempiin polviongelmiin voidaan jäljittää nilkka- ja polvinivelissä tapahtuviin sopeutumisiin. Tutkimukset ovat osoittaneet, että juoksijat mukautuvat juoksualustaan muuttamalla säären jäykkyyttä. Paljain jaloin juoksevilla alaraajojen geometrian muutoksiin kuuluu polvinivelen jäykkyyden väheneminen ja vastaava nilkkanivelen jäykkyyden lisääntyminen kengillä juokseviin verrattuna. Tämän seurauksena nilkasta tulee tehokkaampi iskujen vaimentaja. Kengillä juoksevilla polveen kohdistuva iskunvaimennustarve on suurempi. Koska jopa 30 prosenttia kaikista juoksuvammoista liittyy polven etuosan kipuun, paljain jaloin juoksemista on pidettävä menetelmänä juoksijoiden polvivammojen vähentämiseksi. (Kurz ja Stergiou 1999, Hardin ym. 2000, Ounpuu ym. 2000, Coyles ym. 2001).

Paljain jaloin juoksevat voivat odottaa myös nilkan nyrjähdysten vähenevän. Nilkan nyrjähdykset ovat urheilijoiden yleisin äkillinen vamma. On esitetty, että jalkineet lisäävät tällaisten nyrjähdysten riskiä joko heikentämällä jalkapohjan ihon mekanoreseptoreiden maasta välittämää tietoa jalkaterän asennosta tai lisäämällä vipuvartta ja siten subtalaari- eli alemman nilkkanivelen ympärille syntyvää kiertomomenttia kompastumisen aikana. Polkujuoksijat ja epätasaisilla alustoilla juoksevat saattavat olla erityisen alttiita tämän tyyppisille vammoille. Koska lähes kaikki (90–95 %) nilkan nyrjähdyksistä ovat inversiovammoja, urheilijoiden kannattaa etsiä keinoja sivuttaisvakauden parantamiseksi. Paras sivuttaisvakaus ja vähäisin inversio saavutetaan paljain jaloin. Myös puutteellinen proprioseptiikka voi johtaa jalkaterän asettumiseen hankalaan asentoon. Jalkaterän asennon tiedostamisen on osoitettu olevan 107,5 prosenttia heikompaa urheilujalkineita käytettäessä kuin paljain jaloin. Siff ja Verkhoshansky (1999) raportoivat, että juoksukengät heikentävät aina proprioseptiivista ja tuntoaistimukseen perustuvaa herkkyyttä. Tämän tutkimuksen tekijät katsovat, että ”väistämätön johtopäätös on jalkineiden käytön olevan viime kädessä vastuussa nilkkavammoista”. (Robbins ym. 1995, Stacoff ym. 1996, Warburton M 2001).

Nykyaikaiset juoksukengät ja jalkineet yleensä heikentävät aistipalautetta ilmeisesti vähentämättä vammoja aiheuttavia iskuja – ilmiötä on kuvattu urheilujalkineiden ”havaintoharhaksi”. Tästä seuraava väärä turvallisuuden tunne saattaa lisätä loukkaantumisriskiä. On katsottu, että kun jalkaterän luonnolliset rakenteet heikentyvät pitkäaikaisen jalkineiden käytön seurauksena, ihmiset joutuvat turvautumaan jalkineiden ulkoiseen tukeen, mutta tämä tuki ei vastaa hyvin toimivan jalkaterän tarjoamaa tukea. (Robbins ja Gouw 1991, Yessis 2000).

Yhteenvedon laatija:

Petri Väyrynen
Oy Feelmax Ltd
[email protected]